Mitä kaikkea minä voisin olla?

Kyky oppia on tärkein tulevaisuustaito, mutta se ei yksin riitä. Nuori löytää paikkansa työn murroksessa itsetuntemuksen avulla ja kyvyllä hahmottaa muuttuvaa todellisuutta.

Aurinkoisena loppukesän iltapäivänä nuori mies seisoo Helsingin keskustassa sijaitsevalla kävelykadulla ja pitää kädessään kookasta pahvikylttiä. Kyltin teksti on tussilla kirjoitettu: Need a great employee? Take my CV. Toisessa kädessään nuorukainen pitää paperinivaskaa, ansioluetteloitaan. Ohi kulkee toimistotyöntekijöitä matkalla palaveriin, lounaalle, kuka mihinkin. Kukaan ei näytä pysähtyvän. Nuori mies vaikuttaa hyväntuuliselta. Hän on portugalilainen, Britanniassa pelisuunnittelijaksi oppinut monitaituri, joka vakuuttaa ansioluettelossaan kykenevänsä venymään melkein mihin tahansa. Saavutuksekseen hän mainitsee esimerkiksi selvinneensä pyöräillen 20 kilometrin työmatkasta entisessä työpaikassa. Hän on tubettaja ja näytteleekin.

Edustaako kyltin kanssa kadulla seisova työnhakija neuvokkuutta vai epätoivoa? Erottuuko hän vai masentuuko?

Ainakin teko kiteyttää työn murroksen kasvavan ongelman: työn tarpeen ja tarjonnan välillä on syvenevä kuilu. Kaikkia länsimaita koskettava kohtaanto-ongelma ei katso ikää, sillä kyse on yhtä lailla hakija- ja osaajapulasta useilla eri aloilla kuin rekrytoinnin keinojen vanhenemisesta. Ammattitaito vanhenee nopeasti tietyillä aloilla, toisaalta osaajapula-alojen määrä on moninkertaistunut. Pari vuotta sitten Suomessa oli 12 ammattia tai toimenkuvaa, joihin oli vaikea löytää hakijoita tai kyllin kyvykkäitä osaajia. Nyt niitä on yli 40. Tilanteen monimutkaisuutta kuvastaa se, että suuri osa avoimista paikoista ei koskaan päädy avoimeen hakuun. Miten niistä voisi siis edes tietää? Ehkä kyltin heiluttelu pääkaupungin kaupallisessa keskustassa onkin hyvä vaihtoehto.

Nuoret eivät tutkimusten mukaan juuri tiedä, mitä ammatteja on olemassa nyt, mikä tietysti vaikuttaa heidän kykyynsä valita omia opintopolkujaan. Yhteydet työelämään ovat yhtä satunnaisia kuin tiedotkin siitä. Vanhempien merkitys nuorten työelämäkäsitysten muovaajana on viime vuosina kasvanut ainakin Suomessa. Se tuskin on paras tietolähde, kun työn muodot, osaamistarpeet ja toimialat ovat jatkuvassa, jotkut kiihtyvässä murroksessa.

Ehkä tästä johtuu, että nuorten käsitykset työelämästä ovat muuttuneet vain vähän. Heidän suhtautumisensa työuraan ja ammatinvalintaan on yllättävänkin perinteinen. Se näkyy Suomessa esimerkiksi poikkeuksellisen sukupuolittuneina opintopolkuina: tytöt valitsevat hoitoalan ja pojat teknisen alan. Sen tuloksena maailman yhdessä tasa-arvoisimmista maista on yhä Euroopan jyrkimmin sukupuolittuneet työmarkkinat.

Suhde työn merkitykseen on hieman muuttunut: työ on osa kiinnostavaa elämää, mutta ei ainoa osa. Työltä odotetaan kuitenkin turvallista elinkeinoa, mikä voi olla haastava asenne työn murroksen seuraavien vaiheiden kannalta. Toisaalta nuorten luottamus hyvinvointivaltioon on vähentynyt, mutta luottamus itseen on kasvanut.

Epävarmuus työn tulevaisuudesta näkyy Suomessa tuoreista kyselyistä. Neljäsosa lukion päättävistä nuorista ei vielä tiedä, millaisia valintoja elämän suunnasta pitäisi tehdä. Kiinnostavaa on myös edellisen valossa pohtia, millaisilla argumenteilla kolme neljäsosaa lukiolaisista on valinnut seuraavat askeleensa. Uudessa Suomen lukioita koskevassa lukiolaissa edellytetään opinnonohjauksen lisäämistä ja oman urasuunnitelman laatimista yhdessä opinnonohjaajan kanssa. Mutta kuinka hyvin opinnonohjaajat ovat perillä toimialojen murroksesta ja muista työelämän tulevaisuuteen vaikuttavista trendeistä?

Työn murroksesta on piirretty erilaisia skenaarioita, mutta varsinaisesti me emme tiedä, miten palkkatyö muuttuu tai mitä uusia ammatteja syntyy kymmenen vuoden aikana. Voimme arvata hyvin perustein, että terveys- ja hoitoala, rakennus, palvelualat ja esimerkiksi uusiutuva energia työllistävät nykyistä enemmän ja että ICT-osaajista on pula vielä pitkään. Murroksessa syntyy uusia tarpeita, ja tietyt ammatit katoavat tai työllistävät hyvin vähän. Voidaan arvioida, että työelämään astuva nuori vaihtaa alaa useammin kuin vanhempansa ja että ammattien sijaan puhutaan yhä useammin osaamisesta. Ammatit ja toimialat konvergoituvat eli sulautuvat toisiinsa, ja osaamisen kehittämisen merkitys pitkin työuraa kasvaa.

Tämä tuskin nuorta, opintojaan ja tulevaisuuttaan pohtivaa nuorta lohduttaa tai auttaa näkemään mahdollisuuksiaan. Analogia digitaalisesta kyvykkyydestä kuvaa tilannetta hyvin: nuoret saattavat olla ja ovatkin digitaalisuuden kokemusasiantuntijoita kuluttajina ja käyttäjinä. Kyky oppia itse tekemisen kautta on pohjaton, kun oma videotuotantoyksikkö tai verkkokaupan perustaminen on lähes ilmaista. Toisaalta nuorten kyky hahmottaa digitaalista taloutta ja sen trendejä voi olla olematon. Se ei ole mikään ihme, sillä digijättien merkitys vaikkapa kansalliselle politiikalle ja älykkään dataohjautuvan talouden pimeät puolet esimerkiksi yksityisyyden suojan kannalta ovat vasta valkenemassa aikuisillekin.

Työn tulevaisuutta koskevan keskustelun valtavirtaa on keskustelu niin kutsutuista tulevaisuuden taidoista tai ”transferrable skillseistä”, siirrettävistä kyvyistä. Molemmilla tarkoitetaan osaamista, jota voi toteuttaa eri tilanteissa ja tehtävissä, ja tietyissä rajoissa myös eri ammateissa. Näillä taidoilla yleensä aina viitataan abstrakteihin, vaikeasti määriteltäviin kykyihin: kommunikointiin tai dialogiin, kriittiseen ajatteluun, empatiaan, ongelmienratkaisuun tai oppimaan oppimiseen.

Samat teemat näkyvät opetuksen kehittämisessä. Puhutaan 21. vuosisadan taidoista, jotka ovat niin sanottuja C6-taitoja. Edellä mainittujen lisäksi niihin kuuluvat luovuus ja luonne, character, toisin sanoen oman potentiaalin ja erityisyyden ymmärtäminen. Mutta miten näitä voi itse kukin oppia työelämässä tai opettaa koulussa? Vaihtoehtoja on, mutta erityistä on oppimisen luonteen muutos. Kommunikaation tai kriittisen ajattelun harjaannuttaminen ei onnistu pänttäämällä eikä ulkoa opettelemalla, vaan ehkä useimmiten tekemällä, kokeilemalla, pohtimalla ja jakamalla.

Nuorten itsetuntemusta edistäviä koulutusinnovaatioita ja metodeja on runsaasti. Suomessa yksi tunnetuimpia on Gutsy Go-hanke, joka voitti säätiöiden yhteisen Vuosisadan rakentajat -kilpailun vuonna 2017. Kilpailulla etsittiin hankkeita, joilla estetään nuorten syrjäytymistä. Gutsy Go -hankkeessa yksi ikäluokka nuoria, vaikkapa kaikki 14-vuotiaat, otetaan viikoksi pois lukujärjestyksen aikatauluista. Tuon viikon aikana he toteuttavat omaehtoisesti, koulutettujen coachien tukemana ryhmissä itse luomiaan ideoita oman elinyhteisönsä parantamiseksi. Ideat voivat liittyä koulun klikkien tai konfliktien purkamiseen tai vaikkapa vanhusten yksinäisyyteen. Erään lähiön koulussa toteutettiin hiljattain Gutsy Go-hankkeessa videodokumentti, jossa pohdittiin alkoholismin lapseen jättämää stigmaa.

Viikon aikana nuoret saavat etäisyyttä kouluarjen rooleihin, oppivat ymmärtämään muita ja jopa voivat nähdä itsensä uudessa valossa. Tärkeä osa hanketta on viikon päättävä, koko koulun ja opettajien yhteinen tilaisuus, johon usein kutsutaan myös kunnan muita virkamiehiä. Viikon aikana nuorten toteuttamia ideoita tallentaa videolle ammattimainen kuvausryhmä. Kaikista hankkeista tuotetaan tarinalliset dokumentit, jotka esitetään koko koululle tuossa ensi-illassa. Tilaisuus tuo näkyväksi nuorten potentiaalin, joka yllättää usein sekä opettajat että heidät itsensä.

Työelämässä selviytymisen kannalta tärkein kyky on kyetä hahmottamaan omaa potentiaaliaan ja omia mahdollisuuksiaan. Se pätee niin nuoriin kuin aikuisiinkin, ja on molemmille hankalaa. Molemmat tarvitsevat siinä tukea, sparrausta, apua, verkostoa ja peiliä. Tilaisuudet kokeilla ja toteuttaa jotain, mikä parantaa itsetuntemusta ja omien mahdollisuuksien hahmotuskykyä, nousee uuteen arvoon koulussa, nuorisotyössä ja työpaikoilla. Ja niitä tilaisuuksia ei lopulta ole vaikea järjestää.

Usein sanotaan, että tärkein tulevaisuuden taito on kyky oppia. Se voi hyvinkin olla sitä, mutta oppiminen on hankalaa, ellei tunne itseään, arvojaan tai uskomuksiaan eikä kykene näkemään, mitä oppimisesta voi aueta, kuinka mahdollisuudet tehdä työtä tai toteuttaa itseään kasvavat. Täysin vailla merkitystä ei ole myöskään kyky hahmottaa ympäröivää maailmaa ja asettaa tiedonmurusia, uutisia tai innovaatiota johonkin kontekstiin. Tämä on haastavaa kenelle hyvänsä, mutta omia mahdollisuuksiaan on mahdoton kehittää, ellei ole lainkaan näkymää siihen, mitä uusia tarpeita murroksessa syntyy. Hyvä lähtökohta on, että mahdollisuuksia tehdä työtä ja löytää paikkansa on aina enemmän kuin kullakin hetkellä itse tulee ajatelleeksi.

Työn murros synnyttää lähivuosina uudenlaisia alustoja työn tarjoajille ja hakijoille, kuten myös oman oppimisen kehittämiseen. Työnteon tavat monipuolistuvat, verkostomainen työ yleistyy ja työn ja elämän yhteensovittaminen oletettavasti helpottuu. Työn murros synnyttää myös syrjäytymistä, työttömyyttä ja poliittisia jännitteitä. Lainsäätäjillä, yrityksillä ja yksilöillä on kaikilla uudenlainen vastuu työn tulevaisuudesta.

Nuorten kanssa työskentelevillä tuo rooli liittyy eniten juuri nuoren omien käsitysten avaamiseen: Mikä kaikki minulle voisi olla mahdollista? Mitä kaikkea minustakaan voisi tulla? Mitä ahtaammat ja jyrkemmät nuo käsitykset ovat, sitä vaikeampaa työn murroksessa on navigoida. Ja vastaavasti – päinvastainenkin on totta.

Artikkeli on julkaistu kirjassa Digitalisaatio ja nuorisotyö (2019, s. 35-38). Kirja on maksuton, ja sen voi tilata osoitteesta https://www.verke.org/material/digitalisaatio-ja-nuorisotyo/

Artikkelin on kirjoittanut Marjaana Toiminen. Hän on yrittäjä ja senior advisor, joka keskittyy digitaalisen murroksen ja työn tulevaisuuden teemoihin. Hän on kirjoittanut mm. Sitra-raportin Välähdyksiä tulevaisuudesta ja julkaissut Steal my job -podcastia. Hän valmentaa mm. johtamisesta murrosaloilla ja tulevaisuuden työidentiteetistä.